Kathy Reich: Maanantain murheet

**½

Kathy Reichin romaanien päähenkilö Temperance "Tempe" Brennan on tuttu myös hänen käsikirjoittamastaan tv-sarjasta Bones. Tosin tuttua on vain päähenkilön nimi, muuta yhteistä ei tunnu olevan tv:n sosiaalisesti kyvyttömällä faktoihin nojautuvalla tiedenaisella ja kirjojen eronneella, alkoholiongelman vuoksi täysraittiilla tutkijalla. Itse pidän enemmän ensimmäisestä, ehkä siksikin, että tutustuin kirjoihin vasta tykästyttyäni sarjaan. Toisaalta tv-sarjan Temperance "Bones" Brennania voisi olla vaikea siirtää kirjoihin, ainakaan hahmo ei voisi silloin toimia minä-kertojana.

Seitsemännessä Brennan-kirjassa vanhasta kellarista löytyy kolmen tytön luurangot ja vanhoja nappeja. Samalla kun Brennan selvittää menestyksekkäästi rikosta hän tuskailee tuttuun tapaan ihmissuhteiden kanssa. Välit tyttäreen eivät ole tarpeeksi läheiset ja komea kollegakin tuntuu ottavan taas etäisyyttä. Reichin romaaneita on verrattu Patricia Cornwellin Scarpetta-sarjaan, olen nähnyt jopa kehuttavan paremmiksikin (Reichin kirjan takakannessa), mutta itse kyllä väitän Scarpetan antavan Brennanille turpiin milloin vain.


JK: Kirjojen Tempenhän ei ole tarkoituskaan muistuttaa sarjan Bonesia, koska Bonesin hahmo perustuu itse kirjailijaan, Kathy Reichiin.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot (2008)

****

Jyrki ja Heidi trekkaavat läpi Tasmanian vaativaa vaellusreittiä. Romaani ei ole erityisen juonikeskeinen; teosta voisi luonnehtia toisaalta matkakuvaukseksi, toisaalta ihmissuhde- kuvaukseksi. Juonellisuutta hajottaa myös tapahtumien esittäminen epälineaarisesti.

Vaellus on oikeastaan Jyrkin matka, hänen haaveensa, ja Heidi lähtee mukaan jonkinlaisesta päähänpistosta. Vaelluksesta ei saisi jäädä jälkiä luontoon, mikä toisinaan aiheuttaa Heidille ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Jyrki paasaa Heidille ekologiaa niin raivostuttavan pedantisti, että Heidi saa lukijan sympatiat, vaikka Jyrki onkin oikeassa. Sinisalo onkin tässä mielestäni onnistunut paremmin kuin Risto Isomäki, joka teoksissaan Sarasvatin hiekkaa ja Litium 6 tuo tietoiskunsa hyvin päälleliimatusti henkilöiden dialogeihin. Jostain syystä ekotietouden ujuttaminen romaaniin ei tunnu niin teennäiseltä, kun se tulee ärsyttävän ja ei-samastuttavan hahmon suusta.

Osa romaanista koostuu Heidin pikkuveljen monologeista. Pikkuveli on liitetty Jyrkin ja Heidin tarinaan kean, papukaijan kautta. Pikkuveljeä voi epämääräisen elämäntyylinsä ja yhä pahemmaksi yltyvien käytännön pilojensa kanssa pitää linnunaivoisena; keat voivat kirjan mukaan yltää pikkulapsen tasoisiin suorituksiin. Kun keat saavat ravintoa ihmisiltä, eikä niiden tarvitse käyttää aikaa ravinnon hankkimiseen, ne kehittävät itselleen sijaistoimintaa. Samoin tekee myös Heidin pikkuveli. Kea ja pikkuveli yhdistetään alleviivatusti toisiinsa, mutta silti pikkuveljen tarina tuntuu irralliselta lisältä, enkä oikein näe sen varsinaista pointtia.

Lopussa romaani yllättää. Teos on varsin realistinen, mutta viimeisillä sivuilla tarina saa mielikuvituksellisen käänteen, joka antaa uuden sävyn koko romaanille. Pidän tätä onnistuneena ratkaisuna.

Marjo Niemi: Juostu maa (2004)

***½

Niemen esikoisteos Juostu maa on pienoisromaani, jossa kertojana vuorottelevat 10-vuotias Syksy-tyttö ja hänen enonsa Kalevi. Syksy pohtii elämän menoa lapsen näkökulmasta; hänen kerronnassaan on haettu lapsen ääntä, joka on aika hyvin tavoitettukin. Myös lapsen armoton logiikka tulee ajoittain terävänä esiin.
Viime kesänä löin siskoa krokettimailalla päähän ja veri alkoi suihkuta. Omenassa ei ole teräviä reunoja. Äiti laittoi siskon Opelin takapenkin vahakankaalle makamaan ja oli vihainen. Kun ne tulivat päivystyksestä kotiin, oli pimeää. Äiti oli minulle vihainen monta päivää, mutta sisko sai herkkuja ja alkoi lässyttää. Ja kai nyt alkoi kun kaikki muutkin lässyttivät sille. Sisko ei antanut anteeksi vaikka pyysin. Isä roikotti minua tukasta siskon tötteröhuulisen naaman edessä ja ravisteli päänahkaa niin kauan että sanoin tarpeeksi kovaa. Eikä se antanut anteeksi sittenkään, sanoi vain joo. Minä ymmärsin sen vasta kun löin itseäni puukolla etusormen juureen. Ei se ole kivaa, eikä tee mieli antaa anteeksi.

Kalevi puolestaan miettii itsemurhaa, mutta aina tuntuu löytyvän tekemistä, joka täytyy ensin suorittaa. Syksy vaikuttaa ajoittain pahastikin häiriintyneeltä pikkutytöltä, mutta ehkä aikuisen läheisyys voi vielä korjata paljon.

Anne Holt: 1222 (2008)

****

Kolmekin tähteä ehkä riittäisi, mutta pidän kovasti Anne Holtista ja erityisesti hänen Hanne Wilhelmsen -kirjoistaan. Tämä teos ei kuitenkaan ole tyypillinen Holtin dekkari, vaan se on "kunnianosoitus klassiselle rikosromaanille á la Agatha Christie". Hotelli on saarroksissa lumimyrskyn keskellä, kun murhia alkaa tapahtua; murhaajan täytyy olla yksi hotellin asukkaista. Wilhelmsen laittaa pienet harmaat aivosolunsa liikkeelle ja osoittaa lopussa syyllisen.

Hannen yksityiselämän kuvaus jää tässä romaanissa syrjään, avovaimoon ja lapseen viitataan vain muutamalla lauseella. Päähenkilön ihmissuhteiden perinpohjainen puinti ei christiemäiseen teokseen sopisikaan. Takakansi mainitsee erikseen Hannen olevan tässä kirjassa katkeroitunut. Koskas Hanne ei olisi ollut?

Julie Doucet: Jos olisin mies ja muita kertomuksia (1994)

***½

Albumiin on koottu Doucet'n ensimmäisten lehtien parhaimmistoa. En ole suuri sarjakuvien ystävä mutta tästä pidin. Saman tekijän uudemmasta albumista, Salaperäinen Madame Paul (2007), en oikein innostunut, joten tämä yllätti iloisesti.

Ruuduissa seikkailee Julie itse, ja sarjakuvaksi ovat muuntuneet niin Doucet'n unet kuin kokemus neitsyyden menettämisestäkin - näin ainakin kerrotaan tarinoiden alussa. Parhaiten mieleen jäi kuvaus unesta, jossa Julie on mennyt tapaamaan ulkomaista kirjeystäväänsä. Miespuolinen kirjetoveri leikkaa peniksensä irti ja tarjoaa sitä Julielle. Julie mässyttelee innoissaan irtopenistä kuin jäätelöä ikään, kunnes kysyy huolestuneena mieheltä, että kasvaahan tälle varmasti uusi tilalle. Antelias mies ei ole kovinkaan varma asiasta, jolloin Julie ojentaa hänelle hämillään melkein loppuun syödyn vehkeen jämät takaisin.

Meno yltyy toisinaan aika rivoksi, minkä vuoksi albumia ei voi ehkä aivan kaikille suositella. Toisaalta tarinoiden absurdius tekee säädyttömyydet jotenkin hyväksyttävämmiksi.

Pauliina Susi: Lukot (2008)

****

Tanja on äidinkielen opettaja, joka pitää kunnia-asianaan opetella oppilaiden nimet ulkoa. Tanja haluaa välittää, vaikkei sitten omilta huoliltaan oikein osaakaan nähdä ympärillä olevien ihmisten hätää. Tanjan elämää ja avioliittoa sotkee suhde Jussiin, kiiteltyyn esikoiskirjailijaan. Jussin ongelmana taas on rakastajattaren ja 5-vuotiaan tyttären yhteensovittaminen sekä se, että esikoisteoksen ilmestymisen jälkeen hän on ollut kirjoittamisen suhteen - no, lukossa. Toisensa löytävät myös Tanjan nykyinen oppilas Ulla ja entinen oppilas Jere.

Romaani koostuu kahdesta osasta: Auki ja Kiinni. Alussa mahdollisuudet odottavat täyttymistään ja ihmissuhteet ovat muotoutumassa; mitään ei vielä ole lyöty lukkoon, avoimia ovat niin tapahtumat kuin ihmisetkin. Sitten avain alkaa kiertyä: asiat sulkeutuvat, niihin ei enää voi vaikuttaa. Joillekin rakkaus ei riitä ja toisille se on liian paljon.

Romaanin hahmot ovat eläviä, mutta jotenkin äärimmilleen vietyjä; eivät stereotyyppejä, mutta oppikirjaesimerkkejä omasta ihmistyypistään. Neljä tähteä (kolmen sijaan) annan todennäköisesti kirjassa kuvatuista alistumisesta ja mielenterveyden järkkymisestä, jotka aiheina jaksavat aina kiinnostaa.

Arkadi & Boris Strugatski: Kasvatti (1971)

****

Tämän veljeskaksikon tarinat ovat yleensä jääneet minulla kesken (mm. Hankalaa olla Jumala 1964) tai sitten olen lukenut ne väkisin loppuun paljoakaan niistä ymmärtämättä (mm. Poika Helvetistä 1972). Jotenkin Strugatskien kirjat ovat niin outoja, että ovat liian kaukana omasta kokemusmaailmastani. Sen sijaan Kasvatti pysyy sen verran normaaleissa rajoissa, että mielenkiinto pysyi yllä alusta loppuun. Oma osuutensa "outoudessa" saattaa olla ajalla ja paikalla: 60-70-lukujen Neuvostoliitto voi vaikuttaa teoksissa tavalla, joka ei itselleni aukene.

Kasvatissa autiolle planeetalle on lähetetty retkikunta muuttamaan se elinkelpoiseksi. Kohta selviää, ettei planeetta olekaan autio: alkuperäisen, ei-ihmismäisen elämänmuodon ohella planeettaa asuttaa myös yksi ihmislapsi, Poika, jonka vanhemmat ovat kuolleet 12 vuotta aiemmin heidän aluksensa haaksirikkoutuessa planeetalle. Retkikunnan muokkaustehtävä vaihtuu kontaktitehtäväksi. Tilaisuus on ainutlaatuinen: Poika voisi mahdollistaa ihmisten ja epähumanoidien välisen yhteyden.

Tehtävä ei kuitenkaan ota edistyäkseen, kommunikointi Pojan kanssa on ongelmallista. Hän on "susilapsi", epähumanoidien parissa elänyt ihminen, jolle ihmiskulttuuri on outo. Lisäksi planeetan asukkaat ovat muokanneet Pojan mieltä ja ruumista niin, että on kyseenalaista, voidaanko häntä ylipäätään kutsua ihmiseksi. Poika ei anna tutkimusryhmälle tietoja kasvattajistaan mutta tuntee kuitenkin vetoa ihmisten pariin; häntä kiskotaan kahtaalle:

>>Merkillistä. Tällaista minulle ei ole sattunut milloinkaan aikaisemmin.>>
>>Mitä?>>
>>Että olisin halunnut mutta en ole pystynyt.>>
>>Mitä sinä sitten haluat?>>
>>Haluan jakautua kahtia. Että olisin kaksi - yhden sijasta.>>
>>Voi hyvä veli>>, minä sanoin, >>sellaista nyt ei kannata haluta. Sehän on mahdotonta.>>
>>Mutta entä jos se olisi mahdollista? Olisiko se hyvä vai paha?>>
>>Tietenkin paha>>, vastasin. >>Minä en aivan ymmärrä, mitä sinä tarkoitat... Voi repeytyä kahtia. Se on ihan kamalaa. Ja voi sairastua, sitä sanotaan persoonallisuuden jakautumiseksi. Sekin on kurjaa, mutta se voidaan parantaa.>>
>>Tekeekö se kipeää?>> Poika kysyi.
Saavuimme laskeutumiskentälle. Tom viiletti jo meitä vastaan, ajeli palloa edellään ja vilkutti iloisesti merkkivalojaan.
>>Jätetään tämä keskustelunaihe>>, minä sanoin. >>Sinä olet yhtenä kappaleena ihan hyvä.>>
>>Ei, en ole>>, Poika sanoi - -

Pian ylemmältä taholta tulee käsky keskeyttää tehtävä, kontaktin mahdollisuus ei näytä todennäköiseltä. Teoksen lopussa pilkottaa kuitenkin valo: ryhmä poistuu planeetalta, mutta ei katkaise yhteyttä, ja Poika jutteleekin omasta tahdostaan säännöllisesti ryhmän kyberteknikon - ja teoksen minä-kertojan - Stasin kanssa. Ehkä joskus on pakko ottaa etäisyyttä saavuttaakseen yhteyden.

Mark Billingham: Vailla elämää (2005)

***

Joku on päättänyt siivota Lontoon kadut kodittomista, ja komisario Tom Thorne lähtee selvittämään asiaa ruohonjuuritasolle: hän soluttautuu kadulle ja vaihtaa osoitteensa teatterin portaiden alle. Kun tapahtumavyyhti alkaa purkautua, selviää, ettei kyse ole tavallisesta katuja putsaavasta sarjamurhaajasta. Murhat kytkeytyvät amerikkalaissotilaiden Persianlahdella tekemiin julmuuksiin ja siitä juontuvaan kiristykseen. Thornen oppaina kadun elämään toimivat Spike ja Jonkun päivän -Caroline, pariskunta, jonka osapuolia yhdistää heroiini ja haaveet paremmasta elämästä. (Olettaisin Carolinen alkukielisen nimen olevan Someday-Caroline, jonka olisi voinu kyllä mielestäni jättää suomennokseenkin.)

Romaani on kaavamainen - tapahtuu murh(i)a, aletaan kerätä johtolankoja ja todistusaineistoa, rikos ratkeaa - mutta niinhän rikosromaanit yleensä tuppaavat olemaan. Teos ei tuo mitään uutta genreen mutta on hyvää ja toimivaa viihdettä. Hyvässä rikosromaanissa on tietysti jotain muutankin kuin pelkkä rikos ja ratkaisu: tässä teoksessa "se juttu" on kodittomien elämän kuvaus, jonka Billingham hoitaa mielestäni melko hienosti. Kirjassa ei kieriskellä kurjuudessa, vaan kadun elämä näyttäytyy nälästä ja kylmyydestä huolimatta ihan siedettävänä. Erilaiset avustusjärjestykset tuovat kodittoman elämään oman (koomisenkin) lisänsä tarjotessaan ruoan lisäksi erilaisia aktiviteetteja runopiiristä ilmaiseen akupunktioon. Ehkä turhankin valoisana näyttäytyy kadun ihmisten välinen solidaarisuus: kodittomat saattavat kyllä muodostaa hyvinkin tiiviin yhteisön / tiiviitä yhteisöjä, mutta kuinka epäitsekästä käytöstä voi oikeasti odottaa narkkarilta, jonka mielessä on päällimmäisenä päivittäisen annoksen hankkiminen. Romaanin lopetus onkin mielestäni turhan siloiteltu, vaikka mukaan onkin yritetty ujuttaa pieni annos kyynisyyttä. Ihan kelpo opuksen Billingham on kuitenkin saanut aikaan, ja onkin hiukan harmi, ettei kirjailijalta ole suomennettu enempää teoksia.

Marko Hautala: Itsevalaisevat (2008)

****

Tässä kirjassa kenelläkään ei mene hyvin. Kertojat vaihtelevat, ääneen pääsee viisi keskeistä henkilöä. Elias Rosvik on hädissään kadonneen Iiris-tyttärensä vuoksi. Psykologi Maaria Varpu on Eliaksen hylätty rakastajatar, jonka sydänsurut väistyvät hiljalleen vakavampien asioiden tieltä. Maarian kohdalla tapahtumat lähtevät käyntiin, kun hänen vastaanotolleen lähetetään raivokohtauksen koulussa saanut poika, Maunu Sallinen.

"Mikä meistä nyt niin tyhmiä tekee?" Maaria kysyi lähinnä voittaakseen aikaa tarkkailuun.
"Te elätte paskassa."
"Ahaa", Maaria sanoi. Hän ei voinut välttyä ajatukselta, että moni aikuinen oli tavallaan samaa mieltä.
"Mitä sä tarkotat tuolla?" hän kysyi.
"Teillä ei oo hajuakaan."
"Mistä?"
"Totuudesta."
Maaria kirjoitti kommentin muistiinpanoihinsa.
"Tiedätkö sä sitten, mikä on totuus?"
Maunu katsoi Maarian sääriä kuin ne olisivat puhuneet jotakin äänetöntä kieltä ja nyökkäsi.
"Mistä sä sen tiedät?"
"Mun suonissa ui kala", poika sanoi ja laittoi solmun takaisin suuhunsa.


Maunu ei tahdo alkuun avautua psykologille, mutta lukijalle paljastuu Maunu tutustuneen rippileirillä Iirikseen. Iiris näytti hänelle hohtavat kalat kivenraossa ja kertoi hänelle Opetuslapsesta. Kadonneen Iiriksen oma puheenvuoro tulee hänen päiväkirjansa sivuilta. Oma osuutensa tapahtumissa on myös rippipappi Viljamilla, joka taistelee riivaajien kanssa.

Tapahtumat etenevät trillerimäisesti: Mitä Iirikselle on tapahtunut ja löytyykö hän vielä? Kuinka pitkälle nuoret ovat valmiita menemään Kalan kultissaan, ja mitä tämä kultti pitää sisällään? Lukija saa vähän kerrallaan lisää tietoa tarinan edetessä. Arvoituksen ratkaisu ei kuitenkaan ole pääasia tässä teoksessa, joka kertoo takakansitekstin sanoja lainatakseni "arjen kulissien romahtamisesta, hohtavista kaloista sekä aikuisten ja lasten maailmoja erottavasta pimeydestä".

Teoksessa jäi harmittamaan ainoastaan, että se loppui liian lyhyeen: kiinnostavista hahmoista olisi halunnut lukea enemmänkin. Toisaalta on hyvä, ettei teosta ole lähdetty väkisin venyttämään. Pidän varsinkin siitä, ettei tapahtumia ole liikaa selitelty vaan lukijallekin on jätetty jotakin pureskeltavaa.

Robin Cook: Kaappaus (2000)


Viisihenkinen sukellusveneen miehistö joutuu merenalaiseen valtakuntaan, jossa ihmiset ovat kauniita ja palvelijakloonit hoitavat kaikki ikävät työt. Cook on taas hairahtunut sci-fiin (edellinen tapaus 1997: Hyökkäys), eikä syrjähypyistä hyvää seuraa. Cook kirjoittaa mainioita lääketieteellisiä trillereitä, joten tässä tapauksessa suutari pysyköön lestissään.

Romaanin henkilöhahmot ovat stereotyyppisiä ja yksiulotteisia. Seurueen ainoa nainen, valtameritutkija Suzanne Newell, on joukon korkeamoraalisin yksilö. Toisinaan Suzannen käytös menee naiselliseen tapaan nipottavan moralismin puolelle. Homofobiset punaniskasukeltajat Richard ja Michael taas saattavat koko ryhmän jatkuvasti vaikeuksiin väkivaltaisella käytöksellään.

Cook selittää sellaisella innolla merenalaisen paratiisin huikeasta teknologiasta ja sen asukkaiden hienostuneista piirteistä, että teos tuo naiiviudessaan väkisinkin mieleen ensimmäiset kirjoitetut tieteisseikkailut. Onkin vaikea uskoa, että teos on ilmestynyt vuonna 2000. Puolikas tähti tulee kielen ja juonen sujuvuudesta.

Orson Scott Card: Kansanmurha (1991)

****

Lusitanialla on ongelmia: Planeetan ekosysteemiin kiinteästi kuuluva descolada-virus uhkaa tuhota siellä elävät ihmiset. Tähtiteiden kongressi on lähettänyt aluksen hävittämään viruksen - ja samalla koko planeetan asukkaineen. Pieni ryhmä possukoita suunnittelee lähtevänsä levittämään virusta pitkin Aurinkokuntaa, viis ihmisistä. Perusteluinaan possukoilla on (kristillinen) uskonto, jota he ovat siis oppineet väärinkäyttämään yhtä ansiokkaasti kuin ihmiset. Ihmisten ja possukoiden välit kiristyvät.

Ender-saagan kolmas osa jatkaa taitavasti aiempien osien moraalisia pohdintoja: jos on pakko valita "meidän" ja "niiden" välillä, eikö ole oikein pelastaa itsensä? Jokaisen luvun alussa on muusta tekstistä irrallinen dialogi, jossa pequenino ja kuningatar käytvät kiinnostavaa keskustelua ihmisyydestä.

Juonenkäänteet yltyvät pari kertaa turhan fantastisiksi omaan makuuni, minkä vuoksi "vain" neljä tähteä. Mielikuvituksellisimmista käänteistä jää ikävä deus ex machina-tyyppisen hätäratkaisun maku. Muuten teos on loistava. Suosittelen ainakin Kuolleiden puolustajan lukemista tätä ennen.

Orson Scott Card: Kuolleiden puolustaja (1986)

*****

Lusitanialla elää kaksi älyllistä lajia: ihmisten siirtokunta ja alkuperäislaji pequeninot - tuttavallisemmin possukat. Rinnakkaiselo sujuu rauhallisesti, kunnes eräänä päivänä possukoita tutkinut tiedemies löydetään raa'asti silvottuna possukoiden mailta. Syytä ei kukaan ymmärrä. Kunnioitettu kuolleiden puolustaja Andrew Wiggin lähtee matkalle kohti Lusitaniaa.

Ender-saagan toinen osa science fictionia parhaimmillaan. Mitä tapahtuu, kun kaksi toisilleen täysin vierasta kulttuuria kohtaa? Voivatko lajit erilaisine tapoineen, uskomuksineen ja ajattelumalleineen koskaan ymmärtää toisiaan ja hyväksyä toisensa? Tekisi mieleni jopa sanoa, että juuri näitä kysymyksiä varten sci-fi on olemassa.

Koska me emme vielä ole täysin tottuneet ajatukseen, että naapurikylän väki on yhtä ihmismäistä kuin itsekin olemme, on äärimmäisen rohkeaa olettaa, että voisimme koskaan katsoa ystävällisiä, työkaluja tekeviä olentoja, jotka ovat kulkenet toista kehityksen haaraa kuin me, ja nähdä petojen asemasta veljiä, kilpailijoiden asemesta matkatovereitamme älykkyyden lähteitä kohti.

Kuitenkin minä näen sen, ja haluan sen nähdä. Ramanin ja varelsen ero ei ole arvosteltavassa olennossa, vaan arvostelijassa. Kun julistamme jonkin muukalaisen ramaniksi, se ei suinkaan merkitse sitä, että hän olisi päässyt moraalisen aikuisuuden kynnyksen yli. Se merkitsee, että olemme itse päässeet sinne.


Kuolleiden puolustajan voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta suosittelen lukemaan ensin Enderin. Teoksesta saa enemmän irti, kun tuntee Andrew'n tarinan kokonaisuudessaan.

Orson Scott Card: Ender (1985)

****

Ender-saagan ensimmäisessä osassa nuorta Andrew Wigginia - tunnetaan paremmin nimellä Ender - koulutetaan tärkeää tehtävää varten: ihmiskunnan on tuhottava vihamielinen muukalaislaji, ötökät, tai se tulee itse tuhotuksi. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä miltä näyttää.

Cardin hienossa teoksessa pohditaan ihmismieltä, sisarussuhteita ja moraalia. Ainoat miinuspisteet tulevat paljon tilaa vievistä taistelukoulutuskuvauksista. Toisaalta ne ovat olennainen osa romaania ja myös yllättävän kiinnostavaa luettavaa.