Joe Hill: Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia (2005)

****½

Joe Hillin romaanin Sydämen muotoinen rasia jälkeen olin positiivisesti yllättynyt tähän kokoelmaan; ei romaanikaan huono ollut, mutta novellit olivat parempia, muutamat jopa loistavia. Yllättäen olin tyytyväinen myös novellien lopetuksiin, vaikkeivat ne tarjonneetkaan yllättävää paljastusta tai muuta "jännää jujua", jota yleensä (kauhu)novellin lopetukselta vaadin. 

Kokoelma sisältää runsaasti viittauksia kirjallisuuteen ja elokuviin: Kuulet heinäsirkan laulavan kertoo Francis Kaystä (huomaa nimikirjaimet!), joka eräänä aamuna herää hyönteisenä ja päätyy mm. syömään isänsä. Abrahamin pojat on tulkinnallinen kertomus Van Helsingistä ja hänen pojistaan, kokoelman niminovellin tapahtumat puolestaan sijoittuvat Kuolleiden aamunkoiton kuvauksiin. Jälkimmäinen ei muuten lainkaan ole kauhunovelli, kuten ei pari muutakaan kokoelman tekstiä.

Ehkäpä toisentyyppisten novellien sirottelemista genrenovellien sekaan voisi myös pitää jonkinlaisena intertekstuaalisuutena: Hillin isä kun on silloin tällöin harrastanut samaa. Viittaussuhdetta vahvistaa se, että novelli Parempi kuin kotona kertoo... baseballista! Oma suosikkini oli Vapaaehtoinen vankeus, jossa päähenkilön autisti-skitsofreenikko-pikkuveli rakentaa pahvisia rakennelmia, joissa lopputulos on paljon enemmän kuin osiensa summa. Novelli on melko kliseinen, mutta osittain ehkä juuri siksi viehättävä. Vahvasti mieleen jäi myös Isäni naamio, jonka tunnelma on kuin David Lynchin elokuvasta.

Marjo Niemi: Miten niin valo (2008)

****

Niemi kirjoittaa omaleimaisella tyylillään kolmesta naisesta, joiden elämä risteää hetkeksi. Teoksen kuvaus lähtee liikkeelle Annista, joka on miehensä lähdettyä maannut kaksi viikkoa keittiön lattialla. Kirjan lopussa Anni on kasvanut irti epäonnistuneesta avioliitostaan ja seisoo taas omilla jaloillaan. Henkilöiden toimintaa toisinaan kommentoiva kertoja on kiinnostava tyylillinen ratkaisu.


Marja Peura: Vedenaliset (2008)

*****

Vedenalisten lyyrinen kieli ja voimakas murredialogi ovat vangitsevaa luettavaa. Nuori Mirja elää kalastajavanhempien kanssa syrjäisellä saarella, enimmäkseen täydellisessä eristyksessä muusta maailmasta; vanhemmat ja heidän pentunsa muodostavat lauman, johon ei ulkopuolisia kaivata. Varttuessaan Mirja alkaa kuitenkin kaivata kapean elämänpiirin ulkopuolelle ja lähtee kokeilemaan siipiään kaupunkiin. Kaupunki, sen rakennukset ja ihmiset, näyttäytyy outona ihmiselle, joka on ikänsä elänyt veden äärellä ja puiden keskellä. Luonto onkin teoksen keskeinen elementti, ja toisinaan elollistuva luonto luiskauttaa realistisen kerronnan fantasian puolelle. Loppuratkaisu on odottamaton, mutta onnistunut. 

Dennis Johnsson: Jeesuksen poika

***½

Dennis Johnssonin löyhästi omaelämäkerrallinen Jeesuksen poika on kirjastossa sijoitettu novellihyllyyn, mutta väitän, ettei se ole novellikokoelma. Itseasiassa alun kalsea suhtautumiseni teokseen johtui siitä, että luin sitä novellikokoelmana. Tajunnanvirtamaiset ja sirpaleiset proosakatkelmat olivat novelleiksi surkeita, ja ihmettelin, miksi tätä teosta on niin kovin kehuttu. Sitten tajusin, että samat henkilöt toistuvat katkelmissa ja että kertoja pysyy samana, ja koin ahaa-elämyksen. Yhden katkelman ei tarvinutkaan muodostaa itseriittoista kokonaisuutta vaan se toimi kokonaisuuden osana, suomeksi sanottuna (pienois)romaanin lukuna. Mitenkään huikeana en kirjaa tämänkään jälkeen pitänyt, mutta sujuvana sanataiteena kuitenkin.

Stephenie Meyer: Breaking Dawn (2008)

***

Sarjan päätösosa on piirun verran parempi kuin edeltäjänsä. Bellan kertojanäänen syrjäyttää kirjan keskivälillä Jacob, joka pääsee kertomaan tapahtumista omasta näkökulmastaan, mikä on yllättävänkin onnistunut ratkaisu. 

Seksistä puhutaan taas kierrellen: kun Bella ja Edward viimein pääsevät sänkyyn asti, niin siitä seuraavaksi onkin jo aamu. Ero on huima suomalaisiin nuortenkirjoihin verrattuna, jotka toki muutenkin ovat tyyliltään hyvin erilaisia. Eikä välttämättä ole pelkästään paha, että mielikuvituksellekin jätetään vähän tilaa. Toki voidaan miettiä, kuinka terve roolimalli nuorille tytöille on Bella, joka keho täynnä mustelmia kerjää vielä lisää. En kuitenkaan halua uskoa, että yksi kirjasarja pystyisi ketään korruptoimaan.

Kirjan lopetus oli kuitenkin varsinainen antikliimaksi. Aivan liian siirappisena se tosin tietysti sopi mainiosti tähän kirjasarjaan.

Stephenie Meyer: Epäilys (2007)

***

Sen verran pahasti jäin kiinni Meyerin kirjoihin, että kun en löytänyt sarjan kolmatta osaa kirjakaupasta englanninkielisenä enkä kirjastosta millään kielellä, päädyin ostamaan sen suomenkielisenä. Alkuperäinen päätös oli lukea koko sarja englanniksi, mutta en millään voinut jäädä odottamaan siihen asti, että olisin saanut kirjan käsiini...

Bella on saanut Edwardinsa takaisin, mutta nyt ongelmia tuottaa Bellaa välttelevä Jacob. Kun Jacob lopulta leppyy, Edward ei tahtoisi päästää Bellaa Jacobin lähettyville. Lopulta Bella vielä huomaa ehkä sittenkin olevansa rakastunut myös Jacobiin ja mutkikas kolmiodraama on valmis. Edward kiristää Bellaa naimisiin - seksiä tai vampyyrivirusta ei tipu ennen papin aamenta. Bella on nimittäin aikeissa muuttua vampyyriksi voidakseen viettää Edwardin kanssa ikuisuuden. Tämä ei miellytä sen enempää Bellan sielun puolesta pelkäävää Edwardia kuin Jacobiakaan, joka pelkää menettävänsä Bellan lopullisesti.


Stephenie Meyer: New Moon (2006)

**½

Bellan sydän särkyy ja hän vajoaa kuukausiksi täydelliseen apatiaan. Järkyttävän epäemansipatorista mutta pakko myöntää, että Meyer on onnistunut aika hyvin pistämään paperille nuoren tytön sielunmaiseman. Sillä juuri sellaistahan oikean rakkauden pitäisi olla: sen särkyessä millään maailmassa ei ole enää merkitystä, ja ainakaan sen jälkeen ei voi rakastua enää koskaan uudelleen. Näin minä ainakin ajattelin vajaa kaksikymmentä vuotta sitten (ja myöhemmin huomasin, ettei se niin sentään ole - onneksi!)

Pettymys oli melkoinen, kun huomasin kirjan olevan puolessa, eikä iiihana vampyyripoika Edward ollut edelleenkään kuvioissa mukana. Kirjan sankarina patsastelee pitkään Jacob, joka nostaa Bellan murheen alhosta, mutta jostain syystä Bellan ja Jacobin hiljalleen lämpenevät/kuumenevat välit eivät ole lainkaan niin kiinnostavaa luettavaa. Onneksi Edwardkin lopulta palaa ja Jacob jää nuolemaan karvaisia käpäliään.

Stephenie Meyer: Twilight (2005)

***

Olihan tämäkin nyt sitten luettava, ihan ammatillisesta mielenkiinnosta tietenkin... Twilightin alkuasetelma on nuortenkirjalle tyypillinen: tyttö muuttaa uudelle paikkakunnalle, tuntee itsensä erilaiseksi ja ulkopuoliseksi, tapaa kiinnostavan pojan. Tarinaa on maustettu vampyyreilla, jotka ovat nyt niin in; mitään itseisarvoa ne eivät mielestäni tähän teokseen tuo.

Vieras kieli etäännytti hieman ja teki tarinan siirappisuudesta siedettävää, joskaan ei miellyttävää. Sen sijaan kirjasarjan paljon puhutusta kristillisestä propagandasta en osannut häiriintyä. Ehkäpä moralistinen ote on niin tuttu amerikkalaisista tv-sarjoista, joiden parissa olen kasvanut, että samanlaista kasvatuksellista otetta suorastaan odottaa amerikkalaiselta nuortenkirjalta.

Puutteistaan huolimatta tällaisilla vahvasti juonivetoisilla kirjoilla on oma koukuttavuutensa, ja kirjan luettuani lähdin välittömästi metsästämään sarjan toista osaa. Kirja tarjosi aikuiselle lukijalle aikahypyn omaan nuoruuteen: olisihan se hienoa, jos vieläkin voisi käyttää tuntikausia haaveillen suudelmasta.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max (2009)

****½

Koskettava tarina veljensä varjossa elävästä Isaacista. Muistutus siitä, että siamilaiset kaksoset ovat todellakin kaksi ihmistä, kaksi mahdollisesti hyvinkin erilaista persoonaa. Toisinaan Isaac tarkkailee vejeään Maxia ja kertoo tämän toimista aivan kuin itse katselisi niitä jostakin kauempaa. Sitten lukija hätkähtäen taas tajuaa, ettei Isaac koskaan pääse etäälle veljestään, ainakaan fyysisesti. Jos tästä kirjasta tehtäisiin elokuva, luulen, että se väistämättä menettäisi terävimmän kärkensä. Toisaalta se voisi mahdollistaa kiinnostavia kuvakulmakokeiluja.